Kulttuuriosuuskunta Kronoptikon   a n n a m m e   a i k a a
logo
Kulturandelslag Kronoptikon
Cultural Co-operative Chronopticon
Kulturgenossenschaft Chronoptikum
Coopérative culturelle Chronoptique
 

KULTTUURIKATSAUS

"Teatteri on parasta mitä tiedän" (varsinkin Oklahoman teatterin paras esitys)

Kafka - Cezaris - Viirus - No Return

 

Kronoptikon kävi katsomassa 8.2.2008 Viirus-teatterin Kafka-esityksen No Return, ja totesi samalta istumalta, että tämä suurenmoinen esitys operoi alusta loppuun syntymän ja kuoleman rajalla - siis juuri siellä, missä suuri teatteritaide aina tapahtuu.

Tällä kertaa liikutaan erityisesti maailman suurimman ja parhaan teatterin (Oklahomassa) ja artistisen rekrytointitoimiston ("kaikille on töitä") välitilassa. Tai ajattoman teatterin kipupisteessä: toistopakon kierteessä, ikuisen paluun ja absoluuttisen lopun välisissä sfääreissä.

Alussa on sana, ja sitten tulee Aikaa. Näin kuusi näyttelijää, kuusi teatterimatkalaista, etsii - tai pakenee - kuutta ruumisarkkua, jotka heille on varattu. Mielessään kiusallinen tietoisuus kysymyksestä, kuinka saada tarina kulkemaan - ja mitä sitten kun se kulkee? Teatteria pistimen ja keittiöveitsen välimuotona?!

"Jokainen hyvä tarina sisältää kuoleman, ja mielellään murhan."

Loistavan ensemble-esityksen ohjaaja, liettualainen Cezaris on istuttanut esitykseen annoksen keskieurooppalaisen teatteriperinteen painavinta antia. Suvereenisti. Ajattelu ei lopu kesken. Teatterin tässä-olevat, loputtoman luovat keinot ovat koko ajan käsillä ja hallussa niin, että kaikki karkaa - vääjäämättömiä loppuja kohti.

Esityksessä ei ole mitään falskia, dramaturgiassa ei pyydellä mitään anteeksi, ja näin onnistutaan. Kolmessa tunnissa läpi humahtava esitys voi olla silkkaa Kafkaa, ja yhtä hyvin se voi olla silkkaa Beckettiä. Tai sitten paikoin puhdasta melodraamaa, ehkä kolmen pennin oopperaa. Mutta ennen kaikkea No Return on metatragediaa, joka löytää sijansa jonkun Lars von Trierin parhaimpien saavutusten parista.

"Elämä on ylväs, kuolema on triviaalia."

Kun kujien kulmauksessa, tuonpuoleisen rajalla, kiihdytetään Oklahoman teatterin paras esitys - esitettynä juuri niin kuin se tapahtui - vähitellen kaoottisiin nopeuksiin, tavoitetaan komealla tavalla myös perimmäinen human condition tyhjyyden tilallistettuna käsitteenä: toinen on poissa sieltä, mistä häntä voi tavoittaa. Tällä aallonpituudella on yhtä hienosti onnistunut operoimaan ehkä vain Andrei Tarkovski elokuvassaan Solaris.

Lopuksi pasuunat soivat - tavallaan hieman epävireisesti, kuten aina, ja ruumisarkut kylpevät hämärässä valossa. "Juuri sillä rajalla, joka erottaa kujat toisistaan."